Tiedän, että kriittisesti katselet siellä tätä tekstiä, kelailet hiljakseen rivistä toiseen, löytääksesi pienenkin itsekkään syyn, miksi kerron elämästäni näin harmaiden ja sumuisten tunteiden takaa. Itsekkäästi voin siis näin alkuun myöntää, että tahdon purkaa sen kaiken tuskan, taakan mikä harteillani ja sydämelläni on. Tahdon sen purkaa vain tätä kautta, jotta jokainen ihminen osaa kuvitella, miltä tuntuu menettää lähestulkoon kaikki mitä rakastaa. Yksi kerrallaan.

Tarkoitukseni ei ole pyöritellä itsesääliä kerjäävää angstiblogia, jossa kiroillaan jatkuvalla syötöllä, kerrotaan kuinka viiltelystä on tullut ongelma, kun kaikki näkee käsivarret, vaan kertoa niistä sisäisistä asioista, mitä pyörii pään sisuksissa, kun kaikki kaatuu niskaan.

Aloitetaan tarina, aivan alusta...

Miksi minusta tuli minä?

En edes tiedä, kauan olen ollut näin henkisesti väsynyt. Muistan edelleen kun olin 8.-luokalla, kun hymyilin ja halasin Tinoa (nimi muutettu). Kun pystyin luottamaan siihen päivään, hetkeen, ja jokaiseen tunnetilaan. Sen syksyisen auringon, joka siivilöityi asteittain läpi puiden, kun viimeisen kerran näin Tinon. Tino muutti Kuopioon, vanhempien eron seurauksena. Vaikka hahmotinkin jo tuolloin, ettei mikään tuossa iässä tapahtuva suhde kestä sitä ikuisuutta, niin kova pala se oli. Etenkin, kun Kuopioon pääsee täältä helpoiten lentäen, ja lentokentällekin on matkaa runsaasti. Muistan liian kirkkaasti sen, kun yöllä vastasin puhelimeen, ja kuulin hyvästit. Ja se syyttely, minkä sain niskaani. Se oli rankinta aikaa, ja vajosin oman pääni ja kroppani sisälle, suojautuen ja hautautuen ajatuksiin ja muistoihin. Koulussa kukaan ei välttämättä ymmärtänyt sitä, että minuun sattui, mikä edisti vain vetäytymistäni. Aika auttoi, mutta pelkäsin silti kaiken olevan minun syytäni, kaiken mitä tapahtui. En uskaltanut luottaa mihinkään, keneenkään. Pelkäsin vain menettäväni yhtä julmasti hänetkin. Kun maailmaani saapui Riku (nimi muutettu), olin aika julma häntä kohtaan. Olin hiljainen, vaikeasti tavoiteltava, epävarma, ja uskalsin vasta pitkän ajan kuluttua luottaa kaveriin edes hieman. Tuohon mennessä olin tosiaankin menettänyt muutaman kaverin, hirveiden riitojen seurauksena, koska en ollut kertonut kaikesta paineesta minkä sain niskaani, ja olin myös kokeillut alkoholin kanssa pelleilyä, sillä seurauksella että minut lähest raiskattiin. Kokeilu jäi siihen, ja olen ylpeä siitä valinnasta. Vanhempani, jotka eivät ole tietoisia ahdistuksestani vieläkään, veivät minut Kreetalle, jossa makailin viikon, ajatellen Rikua. Riku oli viikon aikana vaihtanut naista lennosta, vaikka vaihtelinkin muutaman tekstiviestin Kreetalta Rikulle, joka vakuutteli että kaikki on hyvin. Tunsin itseni omalla tavalla petetyksi, ja tein terävän päätöksen etten enää koskaan luota keneekään, en edes itseeni. Siirtyessäni kymppiluokille, ja pitkään kymppiluokan alun jälkeen tapasin netissä Teron (nimi muutettu). Teron kanssa homma eteni suht hitaasti, ja luottamus rakentui lähes tahtomattani, mutta en katunut asiaa, ja siitä alkoi toinen virallisempi suhteeni. Olin onnellisempi kuin pitkiin aikoihin, ja huomasin että ahdistukohtauksia tuli harvemmin ja harvemmin, muistellessani aurinkoisia kävelyretkiä. Vaikka välimatkaa oli junamatkan verran, maltoin mieleni, koska Tero oli parasta ikinä. Ja omalla tavallaan on vieläkin, vaikka se satuttaa edelleen ajatella kaikkia niitä onnellisia hetkiä. Teron kanssa koko juttu kesti 7 kuukautta, ja päättyi jotenkin... Oudosti. Käyttäytyihän Tero hieman etäisesti, mutta uskoin kaikki selitykset mitä sain. Aivan puskasta se tuli, että jälleen matto jalkojen alta kiskottiin. Jälleen tunsin itseni jotenkin petetyksi, enkä saanut edes selitystä, miksi ja mitä tein väärin.

Vajosin takaisin kuoppaan, taistelemaan itseni kanssa, ja välillä kun ahdistaa liikaa, olen varma etten ole enää kukaan. En syytä tästä ketään, en muita kun itseäni, koska en osaa selittää edes itselleni miksi olen tällainen kun olen. Pinnallinen, mustasukkainen, luottavainen. Luottamus on niin helppo rikkoa, ja sen tapahduttua liian monta kertaa, sen rakentaminen enää kenellekkään on tuskallisempaa kuin mikään muu. En tahdo rakastaa, jos se sattuu vain. Etenkin, kun olen vieläkin tavalla tai toisella kiinni siinä pienessä toivossa, että jonakin päivänä herään Teron vierestä, ja kaikki on jälleen hyvin. Ja se sattuu, kun tiedän ettei niin käy. Enää ikinä.

En edes yrittänyt selittää enää paskaa fiilistäni, sillä liian monesti se tahrattiin huomionkerjäykseksi, yritykseksi saada paljon kavereita, ja sen jälkeen tunsin itseni yksinäisemmäksi kuin koskaan. Ja se sama olo muutaman hyvän ystävän kanssa jatkuu. Olen yhä yksinäinen, enkä kerro kenellekkään kaikkea itsestäni. NImettömänä blogissa voin avata koko sydämeni koko maailmalle, ja helpottaa oloa, vaikka ketään ei kiinnosta. Tahdon edistää työtä nuorten masennusta kohtaan, sillä liian usein sitä ei havaita.

Kaikilla on syynsä olla masentunut, alamaissa ja möksähtänyt. Minulla syy on tämä. En pidä ihmisistä, jotka utelevat asioitani liikaa, se on hyökkäävää. Tahdon vain olla rauhassa, kertoa kaiken hitaasti, juuri niinkuin tahdon.

Jokainen ihminen vaatii oman aikansa kertoakseen miltä tuntuu, jokainen ihminen vaatii ihmisen, keneen luottaa, ja rehellisyyttä. Kenellekkään ei ole oikeudenmukaista valehdella omista tunteistaan itselleen, sillä samalla valehtelee myös toisille, vaikkei sitä ensimmäisenä ajattelekkaan. Jokaisesta takaiskusta oppii, ja jokainen takaisku satuttaa, toisia enemmän, toisia vähemmän. Vaikka moni asia tuntuu kovin yksinkertaiselta, ja ajattelee että ylidramatisoi, on taustalla usein jotain monimutkaista. Minun tapauksessani rakkaus, luottamus, ja molempien menetys.

Nyt on minun vuoroni yrittää saada ääneni kuuluviin, kaikkien niidenkin puolesta, jotka ovat väärinymmärrettyjä.